|
Noin 30 ihmistä pohdiskeli kansalais- ja järjestötoiminnan käynnissä olevaa murrosta Kansalaisfoorumin järjestämässä aamiaistapaamisessa 1.4. Aiheeseen johdattelijoina toimivat SLU:n kehitysjohtaja Juha Heikkala ja pääsihteeri Aaro Harju.
Juha Heikkala avasi teeman kertomalla tämän päivän nuorten kieliopista. Järjestötoimijoiden on opittava ymmärtämään sitä, jos haluavat saada toimintaan mukaan uusia nuoria. Kansalaistoiminnan näkökulmasta kieliopin keskeisiä käsitteitä ovat Heikkalan mukaan dissaaminen, dilkkaaminen ja zillaaminen.
Jos nuori ei ole kiinnostunut ottamaan vastaan järjestön hallinnossa olevaa kiintiönuoren paikkaa, hän dissaa eli hylkää hänelle tarjotun mahdollisuuden. Jos nuori saadaan mukaan toimintaan, hän todennäköisesti ryhtyy dilkkaamaan eli sopimaan tai neuvottelemaan pestin erityisehtoja itselleen mielekkäiksi. Jos näin tekevät jopa armeijan alokkaat saadessaan esimieheltään käskyn, niin mikseivät myös järjestönuoret.
Vaikka yhteistyö nuoren kanssa olisi lähtenyt hienosti käyntiin, tämä ei tarkoita sitä, että nuori olisi sitoutunut järjestötyöhön kovinkaan pitkäksi aikaa. Hän saattaa lähteä zillaamaan puoleksi vuodeksi Aasiaan. Hän jättää niin työn, opiskelut tai järjestötoiminnan siksi aikaa ilman minkäänlaisia tunnontuskia tai huolta huomisesta – ja palaa tai on palaamatta järjestöön zillauksen jälkeen. Tämä ei olisi onnistunut entisajan järjestöuskolliselta "alamais-jäseneltä", mutta kuvaa sitäkin paremmin haastetta, joka järjestöillä on edessään tänä päivänä.
Kollektiivisista missioista henkilökohtaisiin missioihin
Kansalaistoiminnan keskeisintä ydintä kuvaa Heikkalan mukaan ihmisten liittyminen yhteen jonkin henkilökohtaisesti tärkeän asian toteuttamiseksi (vrt. yhdistys). Tämä yhtälö kuvaa niin entisajan kuin tämänkin päivän järjestötoiminnan logiikkaa hyvin. Ihmisen ja yhdistyksen väliset kiinnittymisen pinnat vain ovat muuttuneet.
Osa muutoksesta liittyy edellä kuvattuun (nuorten) ihmisten mentaliteetin muuttumiseen.
Toinen suuri muutos liittymisen pinnoissa on tapahtunut siinä, että aikaisemmin toimintaan tultiin suurten kollektiivisten aatteiden (työväenaate, raittiusaate jne.) innoittamina. Näitä aatteita kuvasi joko tai -ajattelu (esim. vasen–oikea) ja kuvaavaa oli ihmisten usein elinikäinen kiinnittyminen näihin aatteisiin ja niitä edustaviin järjestöihin. Nyt suuret missiot ja kertomukset ovat joko kuolleet tai "huonossa hapessa" eivätkä näin ollen toimi kiinnittymisen pintana ihmisen ja yhdistyksen välillä.
Lisää vaikeuskerrointa järjestösektorin tulevaisuudensuunnitteluun tuo sektorin muuttunut suhde julkishallintoon ja liike-elämään. Ennen suomalainen yhdistystoiminta nähtiin Aaro Harjun mukaan itseisarvona ja ylpeydenaiheena, jonka hyvinvointia oltiin valmiit tukemaan auliisti myös julkisilla varoilla. Nyt esim. kunnilta on hyvin vaikea saada vastikkeetonta tukea. Korvaukseksi avustuksista on vähintäänkin esiinnyttävä itsenäisyyspäivän juhlilla, jos tuen saaja sattuu olemaan kuoro.
Toisaalta liike-elämä on EU:n myötävaikutuksella ajamassa yhdistysten varainhankintaa ahdinkoon. Vapaan kilpailun edistäminen on saanut hätävarjelun liioittelun piirteitä. Yhdistyksen ylläpitämä nakkikioski nähdään kilpailua vääristävänä tekijänä, vaikka yksityisen yrityksen tulo samalle kulmakunnalle olisi enemmän kuin epätodennäköistä.
Heikkala arveli, että tilanne kuvastaa laajemminkin yhteiskunnan toimintaa suuntaavissa "ohjureissa" tapahtuneita muutoksia. Järjestötyölle ja vapaaehtoistoiminnalle löytyy entistä vähemmän puolestapuhujia. Liiketoiminnan edistäminen ja kilpailun vapaus ovat sen sijaan saaneet em. ohjureiden asetuksissa itseisarvoisen aseman. Tämä näyttää luovan paineita myös sille, miten järjestöjä johdetaan.
Yhteisöllisyys ja sen kaipuu eivät Harjun ja Heikkalan puheista päätellen ole kadonneet mihinkään. Järjestöjen on vain kyettävä tarjoamaan ihmisille uudenlaisia kiinnittymisen pintoja. Suurten kertomusten ja kollektiivisten missioiden tilalle on tarjottava jotain muuta. Koska tämän päivän ihmisiä kiinnostavat enemmän omat henkilökohtaiset missiot, ovat sellaiset järjestöt vahvoilla, jotka pystyvät tarjoamaan tilaa tällaisten henkilökohtaisten missioiden toteuttamiseen.
Entisestä joko–tai-ajattelusta on samalla siirrytty sekä–että-ajattelun aikaan. Siksi ihmisen ja järjestön väliset kiinnittymisen pinnat voivat olla moninaisia ja jopa keskenään ristiriitaisia. Ihminen voi kuulua erilaisiin järjestöihin, joiden tavoitteet ovat keskenään ristiriitaisia tai hän voi liikkua toisesta äärilaidasta toiseen. Tämän päivän goottinuori voi huomenna olla hiphoppari ja vaihtaa oman ulkonäkönaä rinnalla omaa viiteryhmäänsä. Tällaista muuntautumiskykyä jopa ihannoidaan.
Millaista olisi avoimen lähdekoodin järjestötoiminta
Uudet ruohonjuuritason toimintaryhmät ovat tässä suhteessa vahvemmilla kuin perinteiset järjestöt, joiden traditiot ja vakiintuneet ajattelumallit sekä saavutettu yhteiskunnallinen asema voivat olla este muutokselle ja sen sallimiselle. Juha Heikkala muotoili järjestöjen haasteen niin, että tämän päivän nuorille on kyettävä tarjoamaan mahdollisuuksia avoimen lähdekoodin järjestötoimintaan. Esimerkkeinä avoimen lähdekoodin toiminnasta hän mainitsi kaljakellunnan tai mopomiitit, joissa samoin kuin perinteisessä järjestötoiminnassa, ihmiset liittyvät yhteen tietyn henkilökohtaisesti tärkeän asian toteuttamiseksi.
Samankaltaisia järjestöllisistä rakenteista vapaita avoimen lähdekoodin toimintoja järjestöjen olisi kyettävä tarjoamaan omien rakenteidensa sisällä, tai ainakin olemaan tarpeettomasti tukahduttamatta, jos ja kun halua tällaiseen toimintaan on syntyäkseen. Esimerkkeinä järjestön sisällä ilmenevistä avoimen lähdekoodin toiminnoista Heikkala mainitsi jonkin urheilujärjestön sisällä syntyneet "puulaagit", jotka nakertavat järjestön virallisia pelijärjestelmiä lisensseineen ja hierarkioineen. Erityisesti nuorilla on halu tehdä toisin, mikä usein koetaan uhkana järjestön rakenteille. Ja kuitenkin juuri tällaisen tekemisen salliva järjestöformaatti olisi tarpeen kehitellä, jos järjestötoimintaa halutaan uudistaa.
Toinen toisin ajattelemisen paikka liittyy järjestötoiminnan pitkälle vietyyn erikoistumiseen. Kärjistäen voi Heikkalan mukaan käydä niin, että vasemman pikkurillinsä satuttaneiden tukiyhdistys ei ota jäsenekseen ihmistä, jolla vamma sattuu olemaan oikeassa pikkurillissä. Hän heitti kuulijoiden pohdittavaksi ajatuksen kansalaistarpeiden kauppakeskuksista – korostaen samalla, että kyse on metaforasta, ei järjestötoiminnan muuttamisesta kaupankäynniksi. Kun ihminen tulee rikkinäisenä tällaiseen kauppakeskukseen, hänet ohjataan heti oikean vertaistuen piiriin.
Alustuspuheenvuorojen päätteeksi Aaro Harju antoi kuulijoille "kotitehtäväksi" miettiä, miten järjestötoiminta voisi olla mukana estämässä yhteiskunnassa käynnissä olevaa polarisoitumista. Yhteiskunnallinen aktiivisuus ja passiivisuus kasaantuvat ja Harjun mukaan yhä harvemmat ihmiset ovat mukana kansalaistoiminnassa. Lisäksi kerran syrjäytyneitä tai vetäytyneitä kansalaisia on vaikea saada mukaan. Ennen järjestöillä oli yhteiskuntaa vahvasti eheyttävä rooli. Miten tätä roolia voitaisiin vahvistaa tai miten vähintäänkin varmistettaisiin se, että ei olla edistämässä polarisoitumista?
Jaakko Rantala
|
